21.6.2017

Elena Ferrante - Uuden nimen tarina


"Keväällä 1966 Lila uskoi haltuuni peltilaatikon,
jossa oli kahdeksan muistivihkoa."

Oikeastaan heti kun sain Napoli-sarjan ensimmäisen osan, Loistava ystäväni, luettua, aloin odottamaan kuumeisesti jatkoa. Alkuun iski pieni paniikki, kun ensimmäiseksi näki pitkän henkilöluottelon, mutta kun kirjaa alkoi lukemaan, niin kyllähän ne asiat samantien muistuivat mieleen. Tämän pidemmälle ei kannata lukea, jos tuo Loistava ystäväni on lukematta.

Takakannesta: Napolin laitamilla varttuneet ystävykset Elena ja Lila pyristelevät irti lapsuutensa köyhyydestä, väkivallasta, näköalattomuudesta ja miesten määräysvallasta. Aikuisuuden kynnyksellä he viskautuvat eri suuntiin: Lila päätyy naimisiin ja perheyrityksen palvelukseen, mutta Elena onnistuu pääsemään yliopistoon. Lila nousee älynsä ja tarmonsa ansiosta lähiympäristönsä vaikuttajaksi sillä aikaa, kun Elena luovii 1960-luvun Italian opiskelijaliikkeen poliittisissa tuulissa. Kun tytöt hullaantuvat samaan mieheen, mustasukkaisuus ja kateus happamoittavat välejä. Toisaalta mutkikas ystävyys ja hiljainen keskinäinen kilpailu antaa kummallekin uhmakasta, eteenpäin ajavaa voimaa, eikä yhteenkuuluvuuden tunne häviä.

Uuden nimen tarina jatkaa suoraan siitä, mihin viimeksi päästiin. Elenalla ja Lilalla on edelleen mutkikkaat välit heidän astellessa kohti aikuisuutta. Lila on mennyt nuorena naimisiin ja Elena jatkaa sinnikkäästi opiskeluja. Lilalla on yhä läpitunkeva vaikutus Elenaan vaikka heidän tiensä eroaa pidemmäksikin aikaa Elenan ottaessa Napoliin ja kaikkeen siihen liittyvään etäisyyttä opiskelemalla muualla. Lilan tiukka ote pitää.


"Lilan jokainen sana kutisti minua. Tuntui kuin kaikki hänen lauseensa,
jopa pikkutyttönä kirjoittamansa, olisivat tehneet tyhjiksi minun ajatukseni - nykypäiväiset, ei lapsuudenaikaiset. Samalla jokainen sivu herätti minussa
omia ajatuksia, ideoita, kirjoitusaiheita, aivan kuin olisin siihen asti elänyt
ahkerassa mutta aikaansaamattomassa tylsyyden tilassa."

Elena Ferrante onnistuu kuvaamaan taitavasti italialaista elämäntyyliä, niin että minäkin, joka en sitä kovin tunne, uskon käsittäväni jotain. Elenan sisäinen maailma tulee lukijalle näkyväksi ja hänen kauttaan myös Lilan, joka on tosin oikukkampi tapaus. Lilasta ja hänen aikeistaan ei aina voi olla varma. Hän tekee mielensä mukaan ja määräilee. Jossain kohti hänen uhmansa kauhistutti ja sai pelkäämään tarinan jatkoa. Naisilla ei määräämisvaltaa miehiin verrattuna juuri ole, mutta Lila ei sovi hiljaisen ja myötäilevän vaimon muottiin.

Uuden nimen tarina onnistuu siinä, minkä luulin olevan mahdotonta; se on vähintään yhtä hyvä kuin Loistava ystäväni ja armottomasti se ottaa lukijan taas matkaansa Napolin korttelien myllerrykseen. On niin ihanaa olla näin hurmiossa jostain kirjasarjasta, vaikka tässä tapauksessa se tarkoittaa tuskaista odottamista sarjan kolmatta osaa ajatellen. Kaksi osaa siis odottaa vielä suomentamista, enkä malta odottaa❣ 😍
_____________________________________

Elena Ferrante - Uuden nimen tarina
(Storia del nuovo cognome, 2012)
Wsoy, 2017
Arvostelukappale

19.6.2017

Lewis Carroll - Kraukijahti


Jos - eikä mahdollisuutta ehkä täysin voida poiskaan sulkea - tämän
lyhyen mutta rakentavan runon tekijää joskus syytettäisiin siitä että
hän on kirjoittanut hölynpölyä, perusteena ei varmastikaan voisi
olla mikään muu kuin tämä säe: 
Keulapuomi peräsimeen joskus sotkeutui.

Lewis Carroll ei toivottavasti esittelyjä kaipaa. Hullunkuristen Liisa Ihmemaassa -tarinoiden lisäksi häneltä on ilmestynyt runoelma nimeltä Kraukijahti, josta on sittemmin tullut nonsenserunouden klassikko. Kraukijahti on varsin matalankynnyksen teos tarttua runouteen varsinkin kun kuvituksen pienoiseen kirjaan on tehnyt Tove Jansson. Hienosta suomennoksesta vastaa Alice Martin.

Päällikön johtama retkikunta muodostuu kaikenlaisista seikkailijoista, jotka purjehtivat etsimään outoa ja mystistä olentoa nimeltä Krauke. Ryhmässä matkaa Päälikön lisäksi Plankki, Pankki, Pipontekijä, Peluri, Prokuraattori, Pörssimeklari, Pitsinnyplääjämajava, Paakari ja Pyöveli, eivätkä he ole kaikkein valmistautuneimpia matkaan. Hahmot ovat hauskoja, mutta ottavat itsensä tietysti tosissaan.

"Käy sen kimppuun sormustimin ynnä sisulla,
huolella ja pöytähaarukalla,
säikytä se rautateiden osakekirjalla
ja hurmaa hymyllä ja saippualla." 

Erikoinen ja abrurdi matka on saanut alaotsikokseen "Kuolinkamppailu kahdeksassa kohtauksessa". Synkät sävyt tarina saa matkailijoiden tietäessä, että Krauki voikin olla Puijumi, jolloin sen löytäjä haihtuu ilmaan ja katoaa. Carrollin kielellä leikittely on nokkelaa ja huvittavaa ja Janssonin kuvitus sopii erikummalliseen tarinaan mitä loistavimmin. Se ei näytä kaikkea, vaan tarjoaa leikkikentän mielikuvitukselle.


 Majavalta tieto vei maun kraukijahdista.
Se ehdotti että Pyövelille
hankittaisiin matkaa varten oma laivansa.
Päällikkö vain puisti päätään sille.

Navigointi vaatii aina paljon taitoja,
vaikka yksi kello on ja laiva,
kahden ohjaaminen hipoo taidon laitoja;
yli voimien käy silloin vaiva.

"Hanki käytettynä takki puukonpitävä",
Paakari soi neuvon majavalle.
Henkivakuutus taas oli Pankin mielestä
hyvä turva - ei kun nimi alle.

__________________________________

Lewis Carroll - Kraukijahti
Kuvitus: Tove Jansson
(The Hunting of the Snark, 1876)
Wsoy, 2013
Ajattomia satuja ja tarinoita
Kirjastosta

18.6.2017

Korjaamon Dekkarilauantai + haastekoonti


Näin viikon päätteeksi lyhyesti eilisen kuulumisia dekkarilauantailta ja postauksen loppuun teen yhteenvedon dekkariviikosta eli siitä mitä tulikaan luettua. Postauksen kuvituksena joudutte kestämään luokattoman huonoja kännykkäkuvia tapahtumasta.

Mutta siis lauantaihin. Oltiin Tuntemattoman lukijan Handen kanssa Korjaamon Dekkarilauantaissa, jossa haastateltava oli mm. Antti Tuomainen, Tiina Raevaara, Pauliina Susi ja paras kesädekkari -äänestyksen voittanut Matti Laine. Tulin siihen tulokseen, että suomalaisiin dekkareihin tutustuminen on pahasti vaihessa, sillä ainut tapahtuman kirjailija, jolta mitään olen lukenut on Raevaara (eikä hänen kirjansakaan varsinaisesti dekkareita ole, psykologinen trilleri ehkäpä). No mutta oli miten oli, lukulistalta sentään löytyy Suden Takaikkuna sekä Tuomaisen Mies joka kuoli, mutta hänen kiintoisan haastattelun kuultuani taidan lisätä listalle vielä pari muutakin hänen kirjaansa kuten esimerkiksi syksyllä ilmestyvän Palm Beach Finlandin.

Korjaamon Dekkarilauantai oli mukava, pienimuotoinen tapahtuma, jota tietysti dekkarien ystävien lisäksi suosittelen etenkin niille, joita kirjamessujen suuri hälinä ja ihmismäärä kauhistuttaa. Dekkarilauantai on intiimimpi tilaisuus kuunnella haastatteluja ja vaikkapa jutella kirjailijoiden kanssa. Tapahtumassa oli kuitenkin varmaan parikymmentä kirjailijaa.

Oli oikein mukava päivä ja kiitos vielä Handelle seurasta 😊


⧫         ⧫         ⧫


Tänään päättyy kirjablogien dekkariviikko, jonka saldoksi sain kaikkiaan kolme kirjaa. Huonompi saalis kuin viime vuonna, mutta aika ei tällä kertaa antanut periksi. Loppuun asti en ehtinyt lukea Louise Pennyn Naivistin kuolemaa, joten siitä juttua myöhemmin. Luin takuuvarmoja suosikkeja (Bradley ja Christie) sekä kokeilin jotain uutta eli Harry Holea, joskin Nesbo oli ennestään tuttu. Kokeilut Holen parissa vielä joskus jatkuu.

Lisäksi listasin Top ten tuesday hengessä parikymmentä dekkaria, jotka haluaisin lukea.

Postaukset
Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula
Jo Nesbø: Lepakkomies
Agatha Christie: Kolmas tyttö
TTT Dekkarit jotka haluaisin lukea
Korjaamon Dekkarilauantai

Kiitos Niinalle dekkariviikon emännöinnistä!

16.6.2017

Agatha Christie - Kolmas tyttö (Dekkariviikko)


"Hercule Poirot nautti varhaisaamiaistaan."

Aika palata murhamamman hellään huomaan. Viimeksi luin häneltä kasan kirjoja Agatha Christie-haasteen yhteydessä puolitoistavuotta sitten. Niin se aika menee huomaamatta. Paljon olen häneltä lukenut, mutta kymmenkunta lukematonta rikosromaania vielä löytyy novellikokoelmista puhumattakaan.

Hercule Poirot on kirjoittanut jännityskirjailijoita käsittelevän tutkielman ja miettii jo aavistuksen tylsistyneenä mitä tekisi seuraavana ajankuluksi. Hänen aamiaishetkeään tulee häiritsemään nuori nainen, joka mumisee sekavia murhaan syyllistymisestä, mutta lähtee samantien pois sanoen, että Poirot on liian vanha (auts, Poirot'n ego koki varmasti kolauksen). Poirot'a tapaus jää kiinnostamaan ja kirjailijaystävänsä Ariadna Oliverin avulla hän pääsee nimensä kertomatta jättäneen tytön jäljille.

Norma Restarick on tytön nimi ja Poirotin luona käymisen jälkeen hän katoaa. Poirot ja rouva Oliver kartoittavat hänen sukulais/ystäväpiiriä Norman mainitseman murhan löytämiseksi, mutta ruumista ei tahdo löytyä. Poirot'lla ei tunnu olevan helppoa tämän tapauksen kanssa - näin avuttomana häntä en ole vielä nähnyt. Harmaat aivosolut pääsevät tietysti sitten aikanaan kinkkisen jutun jäljille, enkä ollut aivan varma syyllistä, vaikka filmatisoinnin olin jo ennestään tästä nähnyt.


Kolmas tyttö on siitä jännä kirja, että kaikki ei ala murhasta, vaan sitä saa jännityksellä odottaa loppuun asti, että kuka on kuollut vai onko kukaan. Rouva Oliver tuo kirjaan toisenlaista särmää, vaikka ei ole kieltäminen etteikö Poirot olisi itsessään karismaattinen henkilö. Heidän keskinäiset keskustelut ovat nautinnollista luettavaa.

Yksi dekkari on vielä luettavana, mutta saa nähdä ehtiikö se aivan tälle dekkariviikolle.
_______________________________________________________________

Agatha Christie - Kolmas tyttö
(Third Girl, 1966)
Loisto, 2009
Omasta hyllystä

15.6.2017

Jo Nesbø - Lepakkomies (Dekkariviikko)


"Jokin oli pielessä."

Jep - ja pahasti. Takana on jo kolme huippuhyvää Jo Nesbøn dekkaria, mutta Lepakkomies on vasta ensimmäinen Harry Holeni. Tämä Nesbøn esikoisdekkari aloittaa siis Harry Holesta kertovan sarjan, josta ilmestyi juuri tänä vuonna yhdestoista osa, Jano, pitkän tauon jälkeen. Luulin tällä kokemuksella tietäväni mitä odottaa, mutta olin hakoteillä. Yritin kovasti etsiä sitä karismaa mitä niin monet ovat sarjasta löytäneet, mutta vedin vesiperän. Kirjalle on kaiken lisäksi myönnetty Lasiavain-palkinto, joka annetaan Pohjoismaiden parhaalle rikoskirjalle. Edellisiä kirjoja olen kuitenkin rakastanut, joten ehkä Nesbøsta on vasta viime vuosien aikana hioutunut minulle sopiva kirjailija. Niin sen on pakko olla.

Takakannesta: Rikostutkija Harry Hole on lähetetty Austaliaan tutkimaan nuoren norjalaisnaisen murhaa. Työparikseen hän saa persoonallisen aboriginaali Andrew Kensingtonin, josta tuntuu kehittyvän Holelle myös ystävä. Kun ratkaisu vaikuttaisi olevan käden ulottuvilla, paljastuu, ettei mikään ole aivan sitä miltä näyttää. Myös Holen omat menneisyyden haamut tunkeutuvat esiin, ja soppaa hämmentää vielä ihastuminen ruotsalaiseen tyttöön.

Lepakkomies on hyvin sekavaa haahuilua. En tiedä mikä näissä rappiolla olevissa poliiseissa viehättää lukijoita. Hole on kirjan alussa lopettanut juomisen vain ratketakseen uudestaan, ei muutenkaan kovin skarpin oloinen äijä alkoholiongelmineen. Naisetkin tuntuvat olevan olemassa kirjassa vain Holen pantavana oloa varten. Hurraa. Ja sitten virkavalta vielä puhuttelee läskiksi nartuksi - todellinen tunnelmanlatistaja. Hole näytti keskittyvän kyllä kaikkeen muuhun kuin rikoksen ratkaisuun eli sarjamurhaajan/raiskaajan löytämiseen. Suoraan sanottuna pääsi pitkiksi aikoihin unohtumaan, että mitä Hole ylipäätään on Australiassa ratkomassa. Henkilöt olivat yhdentekeviä, pelkkää taustahälinää, joten ei oikeastaan ollut väliä kuka teki mitä. Taisi jo syyllinenkin päästä unohtumaan...

Viimeiset sata sivua sujui vaivattomasti, joten melkein 500 sivuisessa järkäleessä olisi reilusti tiivistämisen ja fokusoinnin varaa. Kiinnostavinta olivat aboriginaalit, joihin en romaaneissa juuri koskaan törmää. Lepakko symboloi aboriginaalien mielestä kuolemaa, josta kirjan nimi juontaa juurensa. Sen syntytarina on hyvin samankaltainen kuin Eevan ja Aadamin. Verta lumella sen sijaan on niin huikean omaperäinen dekkarigenressä, raikas tuulahdus, että Hole hukkuu massaan.Totta puhuakseni pelottaa tarttua seuraavaan osaan, sillä paraneeko meno tästä? Tai sitten hyppään suoraan miehen myöhempään tuotantoon.

Dekkariviikko sen kun etenee ja seuraavan kerran palailen pettämättömän Agatha Christien kera!
_________________________________________________________________ 
½
Jo Nesbo - Lepakkomies
(Flaggermusmannen, 1997)
Johnny Kniga, 2012
Omasta hyllystä

13.6.2017

TTT 16. Dekkarit jotka haluaisin lukea



Dekkariviikko on parasta aikaa meneillään ja eilisen maanantaitempauksen jälkeen vuorossa on näin tiistain kunniaksi top ten tuesday ja aiheena mikäs muukaan kuin dekkarit. Listasin 10+10 dekkaria, jotka kiinnostaisi lukea. Suurin osa on ennestään lukemattomia kirjailijoita, mutta listalle on päässyt myös muutama vanha tuttu.


Henkiin herätettävät - Ian Rankin
Muistilabyrintti - Arttu Tuominen
Ääni kuin enkelin - Arnaldur Indriðason
Vanki - Jussi Adler-Olsen
Janitsaaripuu - Jason Goodwin
⧫ Pudotus - Enrico Morovich
Isä Brownin salaisuus - G. K. Chesterton
Iréne - Pierre Lemaitre
Minä matkustan yksin - Samuel Bjork
Berliinin ajokoirat - Jyrki Erra


Tasa-arvon nimissä listaan vielä 10 naisdekkaristia lisää (oikeastihan tämä jaottelu on pelkkä tekosyy saada listata enemmän kirjoja):

Naivistin kuolema - Louise Penny
Sinisten ympyröiden mies - Fred Vargas
Kämmekkä kukkii kuolemaa - Caroline Graham
Kirurgi - Tess Gerritsen
Alla kuoriaisen kellarin - Mary Willis Walker
Vainko rahasta, Stephanie? - Janet Evanovich
Kissa joka osasi lukea takaperin - Lilian Jackson Braun
Poika matkalaukussa - Lena Kaaberbol & Agnete Friis
Joka tuulen kylvää - Nele Neuhaus
Takaikkuna - Pauliina Susi



Olisi kiva kuulla minkälaisia nimiä muiden dekkarilistalta löytyy. Saa myös antaa suosituksia tältä omalta listaltani, jos joku on oikein kovaa kolahtanut.

12.6.2017

Alan Bradley - Kuolleet linnut eivät laula (dekkariviikko)


"Alussa oli täydellisen ihana englantilainen aamu: yksi
niistä huhtikuun alun säkenöivistä päivistä, jolloin aurinko
on palannut ja yhtäkkiä tuntuu kuin olisi jo kesä."

Tällä viikolla vietetään dekkariviikkoa ja sen käynnistää blogissani bloggareiden maanantaitempaus eli yli 12 tunnin ajan julkaistaan dekkariaiheisia postauksia siellä täällä. Edellinen ja samalla ensimmäinen postaus ilmestyi Tuntematon lukija -blogissa ja seuraava julkaistaan kello 12 Kirjan pauloissa -blogissa.

Luin Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjaa jatkavan Kuolleet linnut eivät laula -kirjan ja voisin veikata, että tämä ei ole viimeinen postaus mitä kirjasta tullaan dekkariviikolla näkemään. Minulle tämä oli jännittävä paikka, sillä viime osa ei yltänyt samalle tasolle kuin edelliset, mutta jo silloin saamani aavistus piti paikkansa ja kuuden osa lunasti lupauksensa.

Takakannesta: Aurinkoisena huhtikuun aamuna vuonna 1951 11-vuotias kemisti ja harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce on perheensä kanssa rautatieasemalla odottamassa vuosia sitten kadonneen äitinsä Harrietin paluuta. Mutta juuri kun juna on saapumassa piskuiseen Bishop’s Laceyn kylään, Flavian luo tulee pitkä muukalainen, joka kuiskaa kryptisen viestin hänen korvaansa. Vain hetkeä myöhemmin mies heittää henkensä, kun joku asemalle kerääntyneestä väkijoukosta työntää hänet junan alle. 

Perhesalaisuuksien ovet aukenevat tälle näppärälle pienelle etsivälle, sillä sukua on tulossa Buckshaw'n kartanoon. Edellisiin osiin ripotellut palapelin palaset sujahtavat nyt paikoilleen ja ennen hämärässä ollut Harriet-äidin vuorikiipeilyonnettomuus Himalajalla alkaa hahmottua. Harrietista ja hänen menneisyydestään paljastuu odottamattomia asioita ja esiin marssiin mielenkiintoisia sivuhenkilöitä ja sukulaisia, joita emme ole ennen tavanneet. Mukana on jopa sisäministeriö ja itse Winston Churchill.
 
"Perheasioissa vesi on syvää, ja minulla on vielä paljon opittavaa
siinä, millaisia vonkaleita oman perheeni pinnan alla uiskenteli."


Näemme Flaviasta herkän puolen, mutta tapansa mukaan tyttö turvautuu kemiaan ja laboratorioon, jotka hän tuntee kuin omat taskunsa. Tämän kirjan mielenkiintoisin projekti Flavialle on varmasti ruumis, jota olisi tietysti hyvin jännittävää päästä tutkimaan ja tekemään sille kokeiluja. Flavian isä pitää tiiviisti kulissia yllä ja tunteenpurkauksia muiden nähden vältellään.
 
"Yhtä hyvin sen voi sanoa suoraan: kuolema on tosi tylsää. Se on eloonjääneille
vielä vaikeampaa kuin vainajalle, jonka ei ainakaan tarvitse miettiä, koska pitää
istua ja koska seistä tai koska saa hymyillä vienosti tai vilkaista traagisen
näköisesti muualle." 

Flavia-kirjat eivät ole liian jännittäviä, vaikka kyse on välillä aika synkistäkin jutuista. Kirjassa on huumoria ja nämä on nopeasti luettu. Ensi kerralla taidetaankin olla sitten uusissa maisemissa, jota odotan innolla. Flavia pääsee esittelemään taitojaan uusissa kuvioissa. Blogini on dekkariviikossa mukana koko viikon ajan, ja jos ei nyt postaus per päivä tahdilla, niin useasti kuitenkin.
________________________________________

Alan Bradley - Kuolleet linnut eivät laula
(The Dead in their Vaulted Arches, 2014)
Bazar, 2017
Arvostelukappale
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...